Supernova?!

Huomenta,

Milla on ihan jännän äärellä tässä koneella. Sormet syyhyää! Saa nähdä jääkö tähdenlennoksi vai mitä tapahtuu, mutta ei se ota jos ei annakaan. :)

Haluan kertoa teille minun unelmista, haaveista ja tavoitteista. Elämästäni tähän saakka. Jokainen tarina ei ole ihan nättiä kerrottavaa, muta ainakin lukemisen arvoista ja ajatuksia herättävää. Tästä ei silti tule valitusblogi, ehkä vähän valistusblogi. Tämä ei myöskään ole muotiblogi, enemmänkin muotoblogi.

Mutta here it goes:

Olen Milla. Täytän ens kuussa 31 vuotta. Tavoite on tulla vahvaksi. Olen muutaman kuukauden päästä ihkaoikea Personal Trainer! Personal Trainerin työ on siisteintä, mitä olen koskaan tehnyt. Ja minähän olen tehnyt! 16-vuotiaasta saakka olen ollut jossain töissä. On maailman hienointa, että saa tehdä sitä, mistä tykkää. Olen jo parikymppisenä oppinut, että elämä voi olla liian lyhyt. Sitä tekemistä piti hakea omaankin elämään haaveilun sijaan.

Olen siis Posiolta kotoisin, ja täällä myös asustan perheeni kanssa. Minun perhe on maailman ihanin mies Make ja parhaimmat 3- ja 5-vuotiaat pikkujätkät koko maailmassa sekä kolme koiraa. Nämä tyypit tulee takuulla vilahtelemaan mun teksteissä, ovathan he maailmani tärkeimmät ihmiset. Minulta kysytään jatkuvasti, että miksi ollaan jääty Posiolle. Siksi, että täällä on hyvä olla. Ei koskaan saa sanoa, että tullaan aina ja ikuisesti olemaan täällä. Ei sitä voi tietää. Viimeksi eilen kumosin taas yhden asian, josta olen vannonut, etten KOSKAAN enää tee. Siitä lisää myöhemmin.

Olen todennut viime vuosina, että minulla pitää olla tarpeeksi haastavaa tekemistä, muuten alan vötkyileen ja kyllästyn. Haasteita onkin viime vuosina riittänyt, ja epämukavuusalueilla on tullut käytyä. Olen päässyt työskentelemään viimeisen puolentoista vuoden aikana monen alan ihmisten kanssa. Paljon olen oppinut ja paljon on opittavaa. Kun perustin yritykseni MillaFIT:n:in viime kesänä, tuntui hetkisen, että mitähän tästä tulee. En ole koskaan ollut mikään riskinottaja ja juuri riskinottamisena minä yrittäjänä olemisen näin. No, sitä pelkäät, mistä et kauheasti tiedä. Vai mitä sanot?

Kuvitellaanpa tilanne: Mä saan idean. Kiemurtelen kuin pistoksissa ja kävelen kotona ympäri taloa ja yritän punnita päässäni, onko jotain mikä estää mua -vähän aikaa. Sitten kun ajatus on kypsynyt mun päässä hetkisen, on aika toimia tai heittää koko idea jorpakkoon. Ihan niinkuin tämän blogin kanssa. Nyt tuntuu, että ajatusta on kypsytelty tarpeeksi, ja on aika toteuttaa, kun tää tuntuu hyvältä jutulta. Sanni laulaa hyvin Supernova- biisissään, että "mikä on pahinta mitä voi sattuu." Aivan, mikä on pahinta?! Ei muutaku hanaa vaan!

Tsemppiä kaikkiin sun haasteisiin tulevana vuonna!

Ja mahtavaa jos jaksoit lukea tänne saakka.

-Milla